21-23.5. tiistai, keskiviikko, torstai

Paljon on muutamassa päivässä tapahtunut.
Kroppa on ollut ok. En ole ehtinyt kovasti treenata. Lenkeillä tulee luonnollisesti käytyä koirien vuoksi.
Ostimme uuden hevosen. Se tullee ensi viikolla. Pääsee vähän enemmän treenaamaan satulasta käsin. Sitä odotellessa käyn Suomessa valmentamassa viikonlopun. Yritän tehdä vähintään työkykyä ylläpitävät harjoitteet reissun aikana, jos en varsinaisesti treenaamaan ehdi. Fyssariaikaa en enää saanut, mattimyöhänen kun olen, mutta jos sitten ensi kerralla pääsisin tarkistuttamaan tilanteen Päivillä.

20.5. maanantai

Vieläkin veto pois lauantain jäljiltä. Poljin aamulla pyörää parikymmentä minuuttia, sitten jumppasin. Kylkilankuissa ei ollut yhtä hyvä pito kuin viime viikolla, kroppa väsynyt? Vatsat ja selät ok. Kyykyt myös. Iltapäivällä käytiin "promenadikävelemässä" paikallisen linnan puutarhassa. Sellaista rauhallista samoilua koirien kanssa, minulla kamera kaulalla, todennäköisesti reipas tunti. Tamma on edelleen kevyellä. Otan sen takaisin oikeisiin töihin joko tällä tai seuraavalla viikolla, kun sillä on uudet kengät allaan.

Illalla katsoin dokumenttiohjelman Bon Jovi -yhtyeestä näin pään tyhjennykseksi. Missä tahansa huippuosaamisessa, -tekemisessä tai menestyksessä ratkaisevana tekijänä on tietynlainen päättäväisyys. Kuka tahansa muusikko, artisti, urheilija, joka haluaa oman lajinsa huipulle, joutuu sitoutumaan tekemiseensä kokonaisvaltaisesti luottaen, että se riittää. Heittäytyen tietämättä kannattaako se lopulta ja tuleeko palkkiota. Se on raskasta ja vaatii tietynlaista hulluutta. Ja samalla ihmisen on pidettävä huolta omasta jaksamisestaan. On löydettävä elämäänsä sopivassa suhteessa muutakin kuin vain se yksi asia, johon erikoistutaan. "Oppiäitini" Kyra antoi joitain erittäin hyviä urakehitystä koskevia neuvoja. Yksi oli: "Pidä huolta, että olet aina oikeassa atmosfäärissä." Tarkoittaen, että ratsastajan on aina oltava sellaisessa ympäristössä, jossa voi kehittyä - nähdä hyvää ratsastusta ja saada sopivaa tukea ympäröivästä maailmasta ja yhteisöstä. Toinen oli: "Harrasta." Tarkoittaa sitä, että kapean sektorin erikoistuminen helposti syö ihmisen luovuutta, ongelmanratkaisukykyä ja henkistä hyvinvointia. Siksi on tärkeää olla kiinnostunut muistakin asioista ja pitää mieli avoimena. Stimuloida älyään.

Ensimmäistä ohjetta olen pyrkinyt noudattamaan siinä onnistumatta. Tärkeissä kehitysvaiheissa en ole ollut sellaisissa paikoissa, joissa olisi ollut esikuvaksi kelpaavia kanssaratsastajia. Edelleenkään niin ei ole. Mutta olen ymmärtänyt vajeen ja pyrin siksi katsomaan paljon huipputason kilpailuja joko netin kautta tai paikan päältä. Sen lisäksi yritän aina vähän väliä katsoa netistä idolieni ratsastusta, että minulla olisi (Kyran sanoin) "oikea kuva verkkokalvoillani".
Toisen ohjeen noudattamisessa olen onnistunut paremmin. Olen aina tehnyt paljon eri asioita. Kasvattanut nyt 14 vuotta koiria, yhteensä yli 250 yksilöä. Sen käytännöntoimet olen vajaan kymmenen vuotta ulkoistanut sijoituskodeille ja ystävälleni Mialle, mutta olen edelleen kennelin "luovajohtaja". Kasvatus on ollut menestyksekästä - useana vuonna kennel on palkittu "Vuoden Kasvattaja" -palkinnolla ja tittelivoittajia on huomattava määrä, mm. viisi Maailmanvoittajaa vuodelta 2012.
Lisäksi olen aina kirjoittanut, piirtänyt, maalannut, laulanut, säveltänytkin. Osittain selvästi ammattimaisesti. Jopa siinä määrin, että mietin usein, hajaantuuko keskittymiseni liikaa eri asioihin. Käykö niin, että yrittäessäni tehdä paljon, en pääse missään asiassa todelliseen parhaimpaani? Tuleeko rikkaudesta rajoite? Selvää vastausta tähän minulla ei ole. Joskus olen tuntevinani, että "uskottavuus" kärsii, kun tekee paljon eri asioita, mutta en suostu antamaan sen haitata itseäni. Jos se on ongelma jollekulle rajoittuneelle ihmisyksilölle, olkoon. Mielestäni se ei ole riittävän merkittävä kysymys, että siihen kannattaisi uhrata liian paljon ajatuksia.
Kaiken tämän itsenäisyyteni keskellä kaipaan kuitenkin lisää uskoa ja vahvistusta. Baijerilaisen miljöön olennaisena osana ovat ristit, ristiinnaulitut ja pienet rukouskappelit teiden varsilla, erityisesti risteysalueilla. Olen henkisesti jossain merkittävässä risteyksessä ja kaipaan enemmän kuin mitään muuta omaa "ristiäni" vahvistamaan uskoani valitsemallani tiellä.

18.5. lauantai ja 19.5. sunnuntai

Lauantai. Johan oli reissu. Taidettiin ehtiä nukkua neljä tuntia, kun lähdettiin ajamaan 700 km luoteeseen. Nukuin kyllä matkalla joitain tunteja silloin, kun ei tarvinnut olla ratissa. Seurauksena jämähtäneet hartiat ja alkava migreeni, jonka pidin koko päivän hallinnassa ibuprofeenilla.
Perillä ratsastin ensimmäisessä paikassa parilla hevosella, ns. suoraan autosta. Hermotus pelasi ihan normaalisti, jäntevyyttä olisi saanut olla enemmän. Kuitenkaan ei ollut mikään katastrofi. Muutama tunti myöhemmin käytiin toisessa paikassa katsomassa hevosia myös, mutta päätin sitten katsoa siittolan hevoset vain läpi ja sovimme, että palaan sinne myöhemmin kokeilemaan, jos tuntuu siltä. Kivoja hevosia kyllä.
Kotimatkalla tuntui jo, että takana oli päivä istumista autossa. Vaikka tuin koko ajan asentoa tyynyllä ja rullatulla villapuserolla ja lopulta ajaessa myös pyöritin kaulaliinasta pallon tukemaan rankaa sopivasti, tuli hermosto-oireina kirvelyä ja raajojen pientä puutumista. Kuitenkin tilanne olisi voinut olla huomattavasti pahempi, joten kokonaisarvosana oli hyvä. Toki tauoilla tein vähän verryttelyä ja jumppaa, sen mitä parkkipaikoilla pystyy tekemään.

Sunnuntai. Tänään on palauduttu. Käytiin aamupäivällä koirien kanssa leppoisalla lenkillä. Sitten kävimme kävelyttämässä varsoja. Nyt taidan vähän levähtää vielä ja menen illalla ratsastamaan tai kävelyttämään lisää hevosia. Huomenna sitten taas lihaskuntotreenin pariin.

17.5. perjantai, Pohdintaa kroonisesta kivusta

Viime yönä muistelimme Aleksin kanssa hetkellisesti menneitä. Tunnemme toisemme kymmenen vuoden takaa, vaikka yhteiselämää varsinaisesti onkin takana kolme vuotta. Välissä työt ja opiskelut ja eri asuinmaat pitivät meitä erillään. Persoonani kymmenen vuotta sitten oli aika vauhdikas. Muistan että usein kun minua kuvailivat muut ihmiset, he käyttivät sanoja "energinen" ja "iloinen". Vuodet tekevät tehtävänsä?

Toki eletyllä elämällä on vaikutuksensa ihmisen persoonaan, käytökseen ja psyykeseen. Olen käynyt muutaman uupumisjakson läpi elämässäni, kun olen tehnyt enemmän töitä kuin kroppa ja mieli olisi jaksanut. Ensimmäisiä viitteitä tuli Ypäjällä, kun yritin tehdä mahdollisimman paljon töitä koulun ohessa rahoittaakseni oman hevosen ylläpidon. Yhden pienemmän uupumisen kävin läpi ollessani töissä työyhteisössä, jossa yrityksen asiat oli hoidettu huonosti. Kun sain asiat paremmalle tolalle, huomasin olevani hyvin väsynyt. Samaan ajanjaksoon sijoittui selän totaalinen prakaaminen. Päätin ryhtyä yrittäjäksi ja kantaa vastuun vain omista toimistani. Muutama vuosi yritettyäni tuli melko iso uupuminen eteen. Olin hinnoitellut palveluni silloin sellaiselle tasolle, että aluksi lukuja oli vaikea saada kannattamaan - aikaa meni autonratissa ja kaikki tulot hukkuivat bensatankkiin. Meni hetki ennen kuin opin järkeistämään ajot ja hinnoittelun siten, että selviydyin. Mutta sitten taas muutamat isommat, epäonniset kuluerät horjuttivat taloutta, ja oli käytännössä pakko tehdä kaikki työ, mitä oli tarjolla. Yhtäkkiä huomasin, että olin tehnyt uudesta vuodesta juhannukseen työputken kahdella vapaapäivällä. Pisimmät työpäivät olivat mitaltaan neljätoistatuntisia. Eikä Suomen talvi helpottanut freelancerin arkea, päinvastoin. Välillä tuli vastaan pakkasjaksoja tai kelirikkoja, jolloin treenaaminen ulkokentillä oli suorastaan mahdotonta useampia viikkoja putkeen. Tuntihintoihin ei ole missään vaiheessa laskettu marginaalia kuukauden työseisauksen varalle, joten "pakkoloman" jälkeen oli pakko myös paikata tulovaje entistä kovemmalla työnteolla. Sellainen arki on kuluttavaa ja vie veronsa.

Nämä kaikki viime vuosien elämänvaiheet ovat varmasti vaikuttaneet allekirjoittaneen persoonaan. Mutta silti uskallan väittää, että krooninen kipu peittoaa vaikutuksillaan kaiken muun. Se vie ilon sieltäkin, missä sitä voisi tuntea. Se on mielen syöpä. Mitä kovempi kipu, sitä ärtyneempi mieli, sitä lyhyempi pinna ja sitä korkeampi taipumus masennukseen. Kun kroppa tuntuu hajonneelta, mieli alkaa rakoilla myös. Kaikkein eniten se heijastuu sinne, mihin voi heijastua - ihmisiin, jotka ovat lähellä. Sellaiset ihmiset, yleensä asiakkaat, jotka eivät minua tunne ihmisenä hyvin tai ajalta ennen loukkaantumista, eivät välttämättä huomaa eroa, vaikka olisivat lähes päivittäin tekemisissä kanssani. Tietynlainen "napakkuus" kuuluu muutenkin työminään lajissa, jossa opettajajohtoinen opiskelutapa on käytännössä ainoa toimiva ja turvallinen ratkaisu. Muille ihmisille ero persoonassa ja käytöksen kausivaihtelussa lienee selvä. Kulmat ovat kurtussa kun kipu muistuttaa olemassaolollaan eikä mikään huvita.

Millä sen mielen saisi pidettyä kirkkaana? Sitä olen yrittänyt opetella viime ajat. Vastoinkäymisistä huolimatta pitäisi nähdä kokonaiskuva ja pitää tavoitteet kirkkaana mielessään. Edetä niitä kohti eikä antaa periksi. Helppo kirjoittaa tähän, vaikeampi toteuttaa. Tukiverkostollakin on suuri merkitys asiassa. Olen aina joutunut "puolustamaan" uravalintaani, sille ei ole tullut ehdotonta hyväksyntää tai täysimääräistä tukea perhepiiristä, jossa allekirjoittaneesta on kaiken aikaa odotettu akateemikkoa. Nykyisessä parisuhteessa tuki on koko ajan ollut, tosin se ei aina realisoidu silloin, kun alan arkipäivä koittaa. Hevoskulttuuri on hankala ympäristö siihen perehtymättömälle, erityisesti kun puhutaan ajankäytöstä ja vaivannäöstä tai taloudellisista uhrauksista. Taloudelliset huolet myös rajoittavat henkistä rentoutumista ja hajottavat keskittymistä.

Mutta pakko on yrittää, kun tietää mitä haluaa. Kyse ei ole koskaan ollut siitä, ettenkö tietäisi mihin pyrin. Maali on selvä kyllä, vaikka sitä ei ole tullut usein sanottua ääneen. Ehkä kirjoitan sen seinälle sitten, kun on lähes varmaa, että onnistun. Uskallan luvata sen itselleni.

Tänään käytiin koirien kanssa taas pitkä aamulenkki kuumassa kelissä. Saattaa olla jo lauman koiravanhukselle liikaa, pitää ottaa huomioon jatkossa. Tarkoitus on tehdä jumpat tässä päivän mittaa ja illalla ratsastaa vielä. Ajoissa nukkumaan ja sitten aamuyöstä tien päälle.

16.5. torstai

Eilinen oli lopulta katastrofi. Pienessä, inhimillisessä mittakaavassa siis. Jumppaaminen "siivousselällä" oli hyvin epämiellyttävää, vaikka aloitinkin kaikkein alkeellisimmilla kuntoutusharjoitteilla ja etenin niistä sitten portaittain isompiin ja vaativampiin liikkeisiin. Lopuksi rentouduin jumppapallon päällä rankaa venyttäen. Kun siitä yritin päästä ylös, ei ollut jalkoja ollenkaan. Piti ottaa tukea kaikesta, mistä sai otteen ensimmäiset metrit. Yliliikkuvuuden varjopuolia tämä tällainen. Olenpa fyssarilta kuullut legendaarisen tarinan yliliikkuvasta ihmisestä, joka oikein hyvin käsiteltiin vastaanotolla rennoksi jumeistaan. Hetki myöhemmin oli vyötäröstä alaspäin halvaantuneena kadulla. Palautui kuitenkin tuosta, mutta tarinan opetus on, että yliliikkuva ihminen jossain määrin aina hyötyy "jumeistaan". On minun etuni mukaista, että vanhuuttani jäykistyn ja menetän liikkuvuuttani ja että selän lihakset ovat jonkinasteisesti aktivoituneet (tai vaikkapa jumissa) koko ajan ja siten vähentävät rangan liikkuvuutta. Liian vahva lihaskramppi toki altistaa yhtälailla loukkaantumisille jouston ollessa kehossa rajoittunutta ja tuo muita epämiellyttäviä sivuoireita, joten tässäkin pitää löytää sopiva tasapaino.

Yön jäljiltä olin yhä kipeä. Päätin samantien lähteä lenkille koirien kanssa. Käveltiin sellainen tunteroinen, josta ensimmäinen puolikas oli "pylly-takana-laahustamista". Sitten selkeästi hermotus alkoi pelata ja loppupuolikas tultiin jo reippaasti ja terveessä kävelyasennossa. Kävelytempollakin on suuri merkitys selän kiputiloihin, ainakin omalla kohdallani. Hidas tempo, sellainen kaupungissa usein tapahtuva "promenadikävely" ei ole hyväksi. Jos ei suoranaisesti kipeytä, ei ainakaan auta asiassa. Selkeästi se hyvää tekevä kävelyvauhti on reipas ja mielellään nostaa vähän hikeä pintaan. Uskomukseni on, että tämä liittyy erityisesti lihasten aktivaatiotasoon. Reippaassa vauhdissa koko kehon lihakset tuottavat liikettä ja ranka on siten tuettu eri puolilta tasaisesti. Hitaassa tempossa lihastyön määrä on vähäisempi ja siten ranka saa vähemmän tukea. Lisäksi reippaassa kävelyssä askel on pidempi ja hermokudoskin on siten enemmän liikkeessä.
Joulun ja uuden vuoden välissä olin sen verran huonossa hapessa, että oikean jalan hermokudos kinnasi vastaan. Oli pakko kävellä välillä kantapää ylhäällä ja lyhyemmällä askeleella. Onneksi tuo meni sitten terapialla ja kuntoutuksella ohi. Toivon niin kovasti, että tällä tsemppaamisellani saisin kaikki nuo äärioireet pois. Ratsastin ammatikseni tai en, niillä on suuri vaikutus elämänlaatuun yleisesti.

Illan päälle tein nopean jumpan: kyykyt, vatsat, selät, kylkilankut ja "varpaankastot" vatsalihaksille. Hermoliu'utukset ja rangan läpikäynti pikkupallolla. Hyvin meni. Nyt tuntuu, että jossain tulee tulosta. Oikeassa kylkilankussa lienee suurin muutos: "pakka" pysyy koossa jo aika hyvin.
Kunto pääsee viikonloppuna testiin. Sattumalta siis ns. "välietappimittaus" edessä, kun ajamme Hollannin rajalla katsomaan hevosia. Tulee pitkä päivä, paljon kilometrejä ja niiden jälkeen pitäisi pystyä ratsastamaan. Nähdäänpä missä mennään. Nyt vielä tallille!

14.5. tiistai ja 15.5. keskiviikko

Tiistaina oli optimaalinen keli lenkkeillä. Ilma oli t-paita-lämmin, muttei kuuma. Koirillakin oli kivaa. Siispä lenkkeiltiin. Iltalenkille houkuteltiin Aleksi mukaan ja taidettiin kävellä reipas tunti hyvässä tempossa. Askel veti hyvin eikä tullut puutumisia.

Keskiviikko onkin sitten ollut kuuma päivä. Käytin koirat reilun puolen tunnin reippaalla lenkillä aamupäivällä, kun ei ollut vielä liian kuuma niille. Toimistohommien jälkeen päätin siivota. Sepä se onkin hauskaa puuhaa, sillä "kotitalouskönötys" eli lievä etukumara on kaikkein pahin staattinen kivunaiheuttaja-asento. Imuroin sekä asunnon että porraskäytävän ja nyt sen tunnen kyllä. Tämän takia meillä on jaettu kotitaloustyöt siten, että minä yleensä vältyn tältä. Nyt kuitenkin oli niin paljon roskaa ja koirankarvaa lattioilla, ettei tehnyt mieli käydä lattialle jumppaamaan, joten päätin uhmata imurikammoa. Ja jotakin kun aloitan, teen sen aina kunnolla, mahdollisuuksien mukaan loppuun asti. Siis ulko-ovelle saakka tässä tapauksessa. Hetken kun tässä levähdän, vedän päälle vielä normaalisetin jumppaa.

Hevonen on ollut tietoisesti nyt vajaan viikon kevyellä. Sen treenejä en laita näihin päiväkirjoihin elleivät ne nosta itselleni hikeä pintaan. Huomenna piti olla sen kengityksen ja sitten oli tarkoitus nostaa taas vaatimustasoa. Kengitys siirtyi kuitenkin ensi viikkoon, joten täytyy katsoa, tohdinko sitä kuinka kiusata kunnon harjoittelulla vai odotanko suosiolla vielä toisen viikon. Se kun on aina kengitysvälin loppua kohden vähän varovaisenoloinen. Puntarissa tamman kohdalla on koko ajan astuttaminen. Vielä ehtisi hyvin tälle kesälle. Mietintä jatkuu, muutama orikin olisi jo katsottuna valmiiksi, joista valita. Suunnitelmissa olisi myös käydä katsomassa vähän hevosia. Josko sitä joku ratsu löytyisi korvaamaan "ykköstykin". Katsotaan nyt. Köyhä urheilija on tukijoiden suopeuden varassa.

Aleksi oli löytänyt mielenkiintoisen uutisen koskien uusia tutkimustuloksia alaselkäkivun hoidosta. Tutkimuksissa oli osoitettu, että pitkällä antibioottikuurilla oli selvä kivunhoidollinen vaikutus sellaisiin selkävammoihin kuin minulla on. Kivussa osallisena olisi tällöin bakteeriperäinen tulehdus. Tällä hetkellä minulta puuttuu hoitava lääkäri. Jos sellainen olisi, kävisin tästä kyllä kysymässä. Kuulostaa mielenkiintoiselta vaihtoehdolta, vaikka antibiootteja ei turhaan pitäisikään syödä.

Tuo uutinen on tässä osoitteessa: http://kaleva.terve24.fi/terveys/selka-kipea-tutkimus-paljasti-etta-tama-yleinen-laake-saattaa-parantaa

12.5. sunnuntai ja 13.5. maanantai. Ajatuksia omasta kunnosta ja sen vaikutuksista.

Sunnuntai meni vielä kilpailuissa katsellessa. Münchenin Pferd International 2013 kisat olivat kyllä iso (sateinen ja mutainen) tapahtuma. Paljon jäi asioita mieleen.
Omaan fyysiseen tilaan liittyen harmistuminen tuli taas pintaan. Kökötin huonossa asennossa sadeviitan suojissa katsomassa päivän pääluokan. Seurauksena oikea jalka puutui ja oli vaikea päästä ylös ilman apua. Pääsin kuitenkin, mutta se vetää aina mielen matalaksi, kun on vaikeuksia selviytyä. Varsinaisia treenejä ei tullut tehtyä sunnuntaina. En jokaikistä tavalliseen päivärutiiniin liittyvää liikettä kirjaa ylös kuntoilun tai kuntouttamisen piiriin. Se olisi naurettavaa.
Tuo istumisasento on niin tärkeä. Kotona aina joko tuen selän pikkupallolla oikeaan asentoon tai istun tasapainotyynyn päällä. Jälkimmäinen kulkee mukana valmennustenpidossa. Toimii hyvin eristeenä kylmällä ilmalla ja mahdollistaa selän terveen, luonnollisen asennon säilymisen. Päivin nerokas apu moneen ongelmaan. Yhtälailla huomaan, miten huono istumisasento vaikuttaa kaikkeen tekemiseen ja suorituskykyyn. Autolla ajaminen on pahimmasta päästä ongelmia. Kun ajan pitkän matkan, joudun olemaan staattisesti samassa asennossa pitkään ja painamaan kaasua oikealla jalalla. Vaikka tukisin selkää (ja omassa "Jättimustikassani" istumisasento on vielä hyvin pysty, mikä on hyvä asia), tilanne harvoin on neutraali matkanpäähän tullessani.

Münchenin kisoissa oli paljon havainnoitavaa. Siellä oli sekä kolmen tähden että viiden tähden Grand Prix'tä tarjolla, mutta lisäksi myös Bundeschampionat -karsinnat ja nuorten ratsastajien luokkia. Mitä taitamattomampi ja kokemattomampi ratsastaja, sitä enemmän istunta oli takanojoinen, näin yleistäen. Ratsastajat istuivat tuoli-istunnassa, työnsivät istunnalla vasten kättä, pitivät kädellä vastaan (ja itsensä jossain tasapainossa!) ja tekivät näkyviä, nopeita pidätteitä, kun hevosen tasapaino alkoi hajota. Sitten taas lisäsivät jalkaa ja kädenpitoa. Mietin sitä katsoessani tuollaisen ratsastuksen olevan minulle fyysisesti mahdotonta. Tätä rankaa ei viedä siihen kulmaan menettämättä alaraajojen toimintakykyä. (Toisaalta siihen ei ole hevosenkoulutuksellista tarvettakaan. Tätä ratsastustyyliä ei missään nimessä voi kutsua kevyeksi tai paineettomaksi tai oppimisteoreettisesti hevoselle mielekkääksi.)
Toisaalta oli hienoa nähdä, että huipulle voi päästä muillakin keinoin. Tästä erinomainen esimerkki oli Patrik Kittelin ratsastus erityisessä hevostenvaihtokilpailussa, jossa valikoitu neljän huippuratsastajan joukko kisasi vierailla hevosilla viiden minuutin tutustumisen jälkeen Pyhä Yrjö-tasolla. Kittelin ratsastus oli hieno yhdistelmä tasapainoa, tasapainottamista ja herkkyyttä. Tulos oli näyttävä, lennokas, mutta silti tarkka ja elastinen. Hevonen ei koskaan joutunut minkäänlaisen vaikuttamisen aiheuttaman konfliktin eteen, ei ison paineistuksen kohteeksi ja säilytti siten rentoutensa. Hevosen "self-carriage" toteutui mainiolla tavalla. Iso hatunnostoni hänen taituruudelleen.

Maanantain aloitin sadepäivän kunniaksi polkemalla puoli tuntia kuntopyörää. Sitten tein pallon päällä seisonnat ja edellisistä päivistä poiketen herkistelin ensin vatsamakuulla pienet selkärangan tukilihakset hereille. Sitten kyykyt tasapainotyynyn päälle (oikea puoli oli parempi kuin vasen!), vatsalihakset, selkälihakset, kylkilankut ja muutamat venytykset päälle. Toistoluokka samaa kuin aiemmin. Lihaskalvon tärinä vähäisempää kuin aiemmin. Viikonlopun istumisista huolimatta selkälihasten aktivaatiotaso aika hyvä. Olen tyytyväinen. Saatan illalla vielä tehdä lisätreeniä, riippuen miten päivä tästä nyt etenee.

10.5. perjantai ja 11.5. lauantai

Perjantai meni vielä parannellessa vatsatautia ja kävellessä Münchenin kansainvälisten kisojen alueella.

Lauantain aloitin lihaskuntotreenillä. Polviseisonta tyynyn päällä. Kyykyt tasapainotyynyn päälle, 30 toistoa kummallekin tukijalalle.Vatsalihakset pallon päällä, 50 toistoa. Hauikset (20 toistoa / käsi) ja ojentajat (30 toistoa / puoli). Selkälihakset, joitain kymmeniä (?) toistoja. Tuntuivat vaikealta. Kylkilankut, kesto 20-25 sek. Niiden jälkeen oikean jalan tärinää. Venytykset kyljille ja taaksetaivutukset selälle. Pikkupallo lantion alla, selinmakuulla "jalankastot" (joitain kymmeniä toistoja ja staattista pitoa). Hermoliu'utukset, 10 per jalka. Sitten pallolla selkärangan läpikäynti.
Tein treenin tosi napakasti, koska nyt on jo kiire. Katsotaan, jos illalla ehtisi lisää. Olo tällä hetkellä ei ole mahtava. Saatoin tehdä liian paljon liian nopeassa tahdissa. Tai sitten parin päivän istuminen ulkona on tehnyt tepposet.

9.5. torstai

Päivä meni katsoessa kilpailuja Münchenissä. Joko iski aurinko, ruokamyrkytys tai sitten vain joku pöpö, mutta kotiin päästyäni lounas tuli yläkautta pois. Veti aika huonoon happeen, joten tänään ei tule treenattua. Kisoissa tuli käveltyä parkilta tapahtumapaikalle, siellä ja vielä takaisin autolle yhteensä useampia kilometrejä. Varmuudella voi sanoa, että tänään imeytetyt kalorit alittavat reilusti päivän kulutuksen... Muuta positiivista ei treenirintamalta kuulu. Huomenna on onneksi uusi päivä.

8.5. keskiviikko

Koska tämä blogi toimii harjoituspäiväkirjana, laitan ylös joka päivän kohdalta muutaman sanan.

Aamulla kävin reippaan puolen tunnin lenkin koirien kanssa. Pari päivää on taas kävellessä tuntunut siltä, ettei hermotus pelaa, edes kilometrin tai parin jälkeen. Yleensä kuitenkin kroppa herää jossain vaiheessa, ja jalat alkavat siirtyä eteenpäin vaivatta. Tajusin että kävelyasento oli vääristynyt. Kun selkä "varmistaa" tai on jäykistynyt, lantio hakeutuu taakse, ylävartalo kallistuu eteenpäin. Jotta olisi toiminnallinen olo, hartiat pyrkivät kuitenkin taakse. Seurauksena ristiselän notko siirtyy luontaiselta paikaltaa ylemmäs. Kun ymmärsin työntää yläselkää vähän taaksepäin ja laskea notkon omalle paikalleen, alkoi kävelykin maittaa paremmin.

Muutama tunti myöhemmin tein koko vartalon treenin. Aloitin jumppapallon kanssa. Ensin joitain toistoja ylläpitäen tasapaino pallo reisien välissä. Sitten polviseisonnassa pallon päällä. Jälkimmäinen onnistui tänään helpommin. Olisiko ollut hermoston heräämisen seurausta - yleensä on toisinpäin. Jatkoin kyykyillä käyttäen tasapainotyynyä tukijalan alla häiritsemässä. Oikea puoli ei ensin meinannut pystyä ottamaan painoa vastaan. Toistoja taisi tulla n. 30 / jalka. Lopulta oikea jalka piti lähes yhtä hyvin kuin vasen, joka tänään toimi jokseenkin normaalisti.
Sitten tein pallon päällä istuen käsiliikkeet hauiksille käsipainoilla, toistoja joitain kymmeniä / käsi. Painoa kolmisen kiloa? Divaanilla selällään maaten ojentajat. Toistoja samanmoinen määrä. Vielä punttia sivulta pään päälle joitain kymmeniä toistoja.
Seuraavaksi vatsalihakset jumppapallon päällä "selinmakuulla". Lihaskalvot tärryyttivät aluksi aika voimalla. Toistojen myötä (yhteensä 30-50?) tärinä väheni.
Selkälihakset jumppapallon päällä "vatsamakuulta". Idea on aktivoida koko takalinjan lihakset peräjälkeen jalkapohjista aina yläselkään saakka, kädet joko asennossa "Y" tai "T". En laskenut toistomäärää. Selkeästi huomasi, missä ongelma on edelleen. Lihakset eivät automaattisesti aktivoidu tukemaan toisiaan - saa ajatella jokaista lihasryhmää selvästi ja siltikin joku voi jättää tehtävän välistä.
Selkien jälkeen tein kylkilankun molemmin puolin, kesto 10-15 sekuntia. Kylkivenytykset perään. Sitten vielä selinmakuulle, pikkupallo lantion alle ja "varpaan kastot", vuoron perään tai yhtä aikaa. Näissä vähän staattista pitoa myös. Ei ongelmia. Sen jälkeen kävin vielä apupallolla koko rangan läpi ja rullasin mahd. lukot pois. Tein hermoliu'utukset perään varuiksi. Sitten vielä matolla ylävartalon liikkuvuutta edistävät kierrot kylkimakuulla, jottei yläkroppa kiristy liikaa ja tuota migreeniä. Loppuun vielä lonkankoukistajien venytykset sängynreunalla.
Joitain tunteja myöhemmin tallille, jossa ns. täystreeni ratsain, kestoltaan 45 min.
Illan päälle heitin vielä hetken kuntopyörällä Suomen peliä katsellen. Vähän tukkoinen olo.

Ruokamäärä ja -sisältö lienee ollut asianmukainen, mutta jakaantui liian harvoihin kertoihin. Huomenna pitää kiinnittää huomiota, että tulee syötyä tasaisemmin läpi päivän.

Mistä kaikki alkoi ja mihin ollaan menossa?

Diagnoosi on vuodelta 2007. Siihen sisältyy nikamavälin L4/5 laakea prolapsi HIZ-vaurioineen, L5/S1 -nikamavälin prolapsi, joka painaa S1-hermojuurta oikeavoittoisesti. Lisäksi nikamavälissä L1/2 on hieman protruusiota. Hoitona fysioterapiaa ja lihaskuntoharjoitteita, ärsyttävien ja kipua tuottavien liikeratojen tekemistä tulee välttää. Ei leikata ellei vie alaraajojen toimintakykyä kokonaan tai aiheuta muita neurologisia ongelmia kuten virtsanpidätysvaikeuksia.

Toivottavasti tämä on tarina selviytymisestä ja onnistumisesta. Onko, se selviää myöhemmin.

En ollut kovinkaan urheilullinen lapsi. Minulla oli aamujäykkyyttä selässä jo varhain, ja koin muutoinkin olevani hyvin kömpelö. Alle kouluikäisenä kävin satubaletissa ja baletissa. Viisivuotiaana kokeilin ratsastusta ensimmäisen kerran. Se kolahti jo silloin, sillä olen ollut pienestä pitäen hyvin eläinrakas ihminen. Kotona myös oli aina eläimiä. Taisin mennä ensimmäisille ratsastustunneille 6-vuotiaana, kukaan ei muista tarkalleen milloin. 7-8-vuotiaana kävin toisella tallilla alkeiskurssin vielä kahteen kertaan - putosin niin usein hevosen selästä (se oli tavallista 80-luvulla), etten ehtinyt oppia riittävästi taitoa jatkaakseni yhden kurssin jälkeen suoraan jatkokurssille. Ollessani 8-16-vuotias koko perheemme lasketteli paljon talvisin. Kävimme tunneilla ja kursseilla, joten tekniikka oli kohtuullisen hyvin hallussa koko sakilla. Oma "pääni" ei riittänyt kilpalaskemisen vauhtiin, laskettelu jäi tavanomaisen harrastamisen tasolle.
Oman hevosen myötä vuodesta 1992 aina tähän päivään saakka olen ratsastanut säännöllisesti ja välillä paljon (enimmillään säännöllisesti kolmesta kahdeksaan hevosta päivässä). Lisäksi minulla on aina ollut koiria, joten niiden kanssa olen myös liikkunut säännöllisesti.
Kun tulin parinkympin ikään, koin herätyksen ja aloitin ns. himokuntoilun. Tähän prosessiin liittyi myöhemmin myös pyrkiminen Ypäjän Hevosopistolle opiskelemaan. Urheilin useita kertoja päivässä, yleensä n. 5-8 kilometrin juoksulenkki sekä pari lihaskuntotreeniä kotona oman kehon vastuksella. Paljon venyttelyä. Kävi ilmi, että olen oikeasti hyvin notkea. Lisäksi ratsastin päivittäin. Tuohon ajanjaksoon liittyi myös syömishäiriö sairaalloisen laihduttamisen kera. Se päättyi kun aloitin opiskelun Hevosopistolla vuonna 2003 ja pääsin valmiiseen ruokapöytään kaksi kertaa päivässä, nälkäisenä.
Kaikki oli oikeastaan aika hyvin, kunnes vuonna 2004 olin jäämässä juhannuspäivystykseen eli pyhiksi talliin töihin. Oli perjantai ja satoi reippaasti vettä. Menin puhdistamaan "nelostallin" ylätarhaa, latasin kottikärryt kukkuralleen täyteen märkää lantaa ja lähdin viemään kuormaa alamäkeen kohti lantalaa. Liukas alusta luisti jalkojeni alla, kottikärryt alkoivat viedä, ja pidin selälläni vastaan. Kuului pamaus tai rusahdus. Totesin, että jotain hajosi. Tyhjensin kottikärryt ja menin talliin kun yhtäkkiä jalat hävisivät alta. Soitin paniikissa isälleni, joka teki "kotidiagnoosin" ja käski äkkiä ambulanssilla päivystykseen. Menin päivystykseen kyllä, mutta omin jaloin ja autolla ajaen (hullua). Vuorossa ollut harjoitteleva lääkäri totesi, että todennäköisesti tuli välilevyvaurio, ns. noidannuoli, antoi venytysohjeet ja määräsi reilusti kipulääkkeitä ja relaksantteja. Muita tutkimuksia ei tehty. Jätin annetun sairasloman käyttämättä, sillä henki koululla oli se, ettei "muuta jengiä jätetä pulaan". Raahasin jalkojani pitkin tallinkäytäviä ja tein mitä pystyin.
Kipu alaselässä jatkui tuosta noin puoli vuotta eteenpäin häiritsevänä sekä tallitöissä että etenkin ratsailla. Erinomainen lihaskunto kuitenkin pelasti varmasti paljolta.
Vuonna 2005 kesällä tuli puutumisoireita käsiin, lopulta oikea käsi meni kokonaan tunnottomaksi. Kaksi kertaa fysioterapiaa auttoi asiaan ja työkyky normalisoitui. Syksyllä valmistumiseni jälkeen menin ratsastuskouluun opettajaksi. Terävät vihlaisut alaselkään palasivat tallitöissä keväällä 2006. Syksyn tullessa työkyky oli huono. Selkä kipeytyi ja oli jatkuvassa krampissa, jäykistyneet lihakset vaikeuttivat hengittämistä, ja kokonaisvaltaisesti olo alkoi olla sietämätön. Kävin lääkärissä ja selän röntgenissä vuoden lopussa. Diagnoosina muutaman nikamavälin madaltuminen, ei muuta. Hoitona fysioterapiaa, joka helpotti oireita jonkin verran.
Kävin jouluna tuuraamassa Iso-Britanniassa ja tapaamassa tuttuja, kun tulin takaisin, hevoseni heitti minut selästään uuden vuoden 2007 kunniaksi. Selän tilanne heikkeni vielä entisestään ja kipu alkoi olla raastavaa. Hakeuduin uudelleen yksityiselle puolelle lääkäriin ja magneettikuviin. Sieltä selvisi, missä vika oli. Diagnoosin luit tämän kirjoituksen alussa. Puolitoista kuukautta sairaslomaa, fysioterapiaa useampi kerta viikossa, ratsastuskielto puolesta vuodesta vuoteen. Lääkäri tykkäsi vielä pelotella, että työkyky voi mennä kokonaan. Fysioterapeutti kysyi, minkälaista kipu on asteikolla nollasta kymmeneen, jossa suurin arvo kuvaa suurinta mahdollista kuviteltavissa olevaa kipua. Taisin sanoa, että ysissä mennään. Seuraavat viikot olivat helvettiä. Makasin kotona PSOAS-asennossa, tein kuntoutusliikkeitä ja itkin, kun piti käydä kaupassa tai ulkoiluttaa koiria. Samalla aloitin kirjoittaa kirjaa ratsastuksesta, näppäimistö vatsan päällä ja tietokoneen näyttö tuolilla. Minä itse lattialla maaten.
Tilanne normalisoitui tuosta kuntoutuksen avulla. Parin kuukauden päästä jo nousin hevosen selkään lääkäreitä uhmaten ja aloitin varovaisen ratsastuksen. Käynnissä ja kevyessä ravissa voi tehdä yllättävän paljon. Pitkään olin kipulääkkeiden varassa kuitenkin ja selkä osoitti heikkoutensa tuon tuosta. Myöhemmin vuonna 2009 menin tapaamaan alan spesialistia, erikoislääkäri Jukka-Pekka Kouria. Tämä hieno mies ei suinkaan lytännyt haaveitani vielä joskus kunnolla ratsastamisesta. Kävimme läpi mahdolliset hoitomuodot. Leikkausta hän ei suositellut tapauksessani vaan sanoi fysioterapialla ja kuntoutuksella olevan paras vaste tällaisten selkävammojen hoidossa. Hän laittoi lääkitykseni monilta osin uusiksi, sain kokeeksi jopa epilepsialääkkeitä hermosäryn hoitoon, mutta niistä nuppi meni turhan sekaisin. Vatsahaavaoireiden vuoksi olen yrittänyt käyttää miedompia ja vatsaystävällisempiä kipulääkkeitä aina, kun se on ollut mahdollista tai jättää lääkkeet kokonaan pois. Pääosin selviän ilman.
Viimeisen kuuden vuoden aikana tilanne on ollut jotakuinkin samanlainen. Kuntoudun lähes kivuttomaksi, putoan hevosen selästä tai kaadun liukkaalla pihalla tai muutan ja kantelen raskaita laatikoita ja tilanne aktivoituu uudelleen. Kipu on elämässäni päivittäin läsnä, asteikolla 2-7. Joudun miettimään tarkkaan mitä teen ja missä asennoissa. Selkää ei ole magneettikuvattu uudelleen, mutta oireista päätellen L5/S1-välin välilevynpullistuma on ottanut uutta alaa myös vasemmalta, sillä joitain hermosto-oireita on ilmestynyt myös vasemmalle puolelle.
Aloitin viime vuoden puolella yhteistyön fysioterapeutti Päivi Kososen kanssa, joka työskentelee Oulussa. Hänen erikoisalaansa ovat selkävammat. Optimaalisen tilanteesta tekee lisäksi, että hän on omia ratsastusoppilaitani. Nähnyt minua paljon työssä ja hevosenselässä. Yhteistyömme aikana on selvinnyt muutamia asioita 1) olen yliliikkuva kehostani siinä määrin, että tietty jäykistyminen on jopa minulle eduksi ja 2) erityisesti oikean jalan hermotus on aikamoista soosia, johtuen S1-hermon pitkäaikaisesta kompressiosta / ärsytystilasta.
Ensimmäisen kerran kun minun piti terapiassa käydessäni kyykistyä oikean jalan päälle, ei siellä tahtonut olla "ketään kotona". Jalka ei varsinaisesti kantanut eikä harjoitteissa sen liikeradat olleet symmetrisiä vasemman puolen kanssa. Päivi sitä ihmetteli, sillä ei ollut nähnyt tätä ongelmaa katsoessaan ratsastustani. Totesimme, että pystyn kompensoimaan tilannetta hevosen selässä, kun jalalla ei varsinaisesti ole painoa. Lisäksi olen oikeakätinen, joten oikea puoleni on muuten vahva.
Päivin laatima kuntoutusohjelma sisältää paljon hermostoa aktivoivia, tasapainoa vaativia lihaskuntoliikkeitä, joissa lisäksi otetaan huomioon kokonaiset lihaskalvosarjat, jotka yhdistävät tiettyjä ihmiskehon lihaksia tuottamaan samaa liikettä. Kaltaiseni yliliikkuvan ihmisen tulisi tukea jokaista liikettä riittävän monella lihaksella yhtä aikaa, jotta liike pysyy stabiilina eikä altista selkärankaa väärille kierroille, taivutuksille tai kuormitukselle. Tässä mielessä kuntosalityyppinen harjoittelu sen perinteisimmässä merkityksessä, jossa harjoittelu kohdistuu yhteen lihakseen tai lihasryhmään kerrallaan, ei ole optimaalisin. Siksi harjoittelua tehdään liikeratoina käyttäen hyväksi käsipainoja, jumppapalloa, tasapainotyynyä ja pientä apupalloa.
Jo tehdyissä harjoitteissa on käynyt ilmi, että vatsalihaksien aktivaatiotaso on erittäin hyvä, selkälihakset ja erityisesti syvät selkälihakset, jotka tukevat rankaa, sitä vastoin laiskottelevat, eikä siellä viesti kulje läpi. Yleiskunto on hyvä ja lihaksia kehosta löytyy.

Mitä nyt ja miksi blogi? Putosin vuosi sitten keväällä hevosen selästä sinänsä harmittomin seurauksin, mutta selkä otti tällin, sitten muutimme lyhyessä ajassa kaksi kertaa, joka ärsytti selkää lisää. Tämä johti kierteeseen, joka sai kulminaatiopisteensä viime joulun tienoolla, kun pitkästä aikaa tein puolittaisessa pakkotilanteessa tallitöitä vieraalle. Silloisen vuokratallin omistaja irtisanoi työntekijänsä äkisti, ja hevosemme olisivat jääneet kyseenalaiseen hoitoon, joten otin pestin väliaikaisesti hoitaakseni. Kun teen töitä vieraalle, en voi sanella työolosuhteita. Satoi paljon liukasta nuoskalunta ja mutaa oli kaikkialla. Liukastelu kuormaa työntäen reilun kuukauden ajan palautti kivut ja huolen. Sitä seurasi masennus, vaikka kipu alkoi hellittää. Koko kevään olen mennyt puolihorroksessa, kipua vältellen ja välillä itseäni kuntoutellen. Joskus ajan pitää kulua, että pystyy itse tarkastelemaan, missä on menossa. Jokin pitkällinen ajatustyö on tullut päätökseensä: se on nyt tai ei koskaan. Joko minä nyt kuntoutan tämän vartaloni eli työvälineeni sellaiseen kuntoon, että sen suorituskyky on taattu myös huonommissa olosuhteissa tai sitten lopetan. Ikää on nyt 31 vuotta, joten vielä on mahdollista opiskella toinen ammatti ja tehdä ura toisella alalla, jos se on paras vaihtoehto. Luovuttaa en kuitenkaan aio yrittämättä vielä kerran.

Tavoitteeni on seuraava: 2-3 kuukaudessa 5-10 kiloa painoa pois, selvää kiinteytymistä ja jäntevöitymistä ja kehon suorituskyky takaisin.
Joskus kovastikin urheilleelle ihmiselle tuo jälkimmäisin on se suurin juttu. En ole voinut kipeytymisen vuoksi juosta enää vuosiin. Välillä sitä koitin, kipeydyin, ja hoitanut lääkäri silloin tuumasi: "Onko ihan pakko aiheuttaa itselleen hallaa?" Eli enää en voi juosta. Sitä korvaamaan on hankittu kuntopyörä kotiin. Kunto on todettu hyväksi - puoli tuntia tai tunti asiallisilla sykkeillä ei ole ongelma, vie kroppaa hapoille tai tunnu seuraavana päivänä. Oikea jalka kuitenkin välillä puutuu, joten en ehkä ihan jokapäiväiseksi treeniksi ota pyöräilyä. Tai katsotaan nyt, miten tilanne etenee.
Päiviltä on saatu hyvä ohjelma viimeisen vuoden aikana, jossa riittää tekemistä joka päivälle. Kun hermosto alkaa "pelittää" ja kehon jäntevyys paranee, harjoitteiden vaativuutta voi nostaa ja lisätä mukaan mm. käsipainoja. Lisäksi tulevat tietysti kävelylenkit koirien kanssa ja ratsastus sekä kävelylenkit maasta käsin hevosten kanssa. Elämäntavat muuten ovat suhteellisen hyvin kunnossa: syön vain kasviksia ja kalaa, teen itse ruokani, proteiininlähteinä käytän lisäksi maitorahkaa ja soijaa (Saksassa ei ole raejuustoa), en käytä alkoholia enkä polta. Herkkuja menisi kyllä, mutta kun sitoudun johonkin tosissani, pystyn niistä kieltäytymään.

Optimitilanteessa saavutan tällä prosessilla sen, että suorituskykyni on sama niin kotona kuin kilpailuissa. Ratsastus itse harvoin minua kipeyttää olettaen että selkä ei muutoin ole ärtynyt. Viime vuosien ongelma kuitenkin on ollut, että autonajaminen ja esim. kilpailurutiineihin liittyvä pakkaaminen, trailerin työntäminen tai vetäminen ihmisvoimin auton vetokoukkuun, lastaussillan nostaminen ja laskeminen jne., ovat heikentäneet suorituskykyäni niin, että kilpailupaikalla kaikki on vain nk. selviytymistä. Pahimmillaan olen mennyt radalle tuntematta oikeaa jalkaani ja vältellen selkäkipuani. On tuntunut pahalta, kun joku tuomarikollega on laittanut paperiin sinänsä perustellun kommentin vaikkapa puutteellisesta ryhdistä. Itselleen kun olisi tehnyt mieli antaa papukaijamerkki reippaudesta. Kuitenkaan ammattilainen ei voi valittaa. Itse olen ammattini ja kilpailulajini valinnut. Esteillä minua rokotettaisiin vain pudonneista puomeista ja kertyneistä sekunneista, arvostelulajissa asia on toisin. Tosin, eipä tällä selällä enää esteitäkään hypätä.

Pitkään mietin, kirjoitanko tästä asiasta mitään siten, että se on julkisesti luettavissa. Sitten totesin, että se on minun henkinen sitoutumiseni tähän päätökseen. Vahva sitoutuminen tekemiseen ei koskaan voi olla urheilijaa vastaan, vaikka samalla paljastaisi heikkoutensa. Lopulta on yhdentekevää, lukeeko tätä joku vai ei. Tärkeintä on oma henkinen tilani ja asennoitumiseni tehtävään. Jos joku tätä ryhtyy seuraamaan, toivottavasti lukukokemus rohkaisee vastaavassa tilanteessa olevia pinnistelemään yhä parempiin suorituksiin. Kautta aikain mieluisin sitaattini kuuluu: "Once more unto the breach, dear friends, once more!" (Yrittäkäämme vielä kerran, ystävät, vielä kerran!)