Viime yönä muistelimme Aleksin kanssa hetkellisesti menneitä. Tunnemme toisemme kymmenen vuoden takaa, vaikka yhteiselämää varsinaisesti onkin takana kolme vuotta. Välissä työt ja opiskelut ja eri asuinmaat pitivät meitä erillään. Persoonani kymmenen vuotta sitten oli aika vauhdikas. Muistan että usein kun minua kuvailivat muut ihmiset, he käyttivät sanoja "energinen" ja "iloinen". Vuodet tekevät tehtävänsä?
Toki eletyllä elämällä on vaikutuksensa ihmisen persoonaan, käytökseen ja psyykeseen. Olen käynyt muutaman uupumisjakson läpi elämässäni, kun olen tehnyt enemmän töitä kuin kroppa ja mieli olisi jaksanut. Ensimmäisiä viitteitä tuli Ypäjällä, kun yritin tehdä mahdollisimman paljon töitä koulun ohessa rahoittaakseni oman hevosen ylläpidon. Yhden pienemmän uupumisen kävin läpi ollessani töissä työyhteisössä, jossa yrityksen asiat oli hoidettu huonosti. Kun sain asiat paremmalle tolalle, huomasin olevani hyvin väsynyt. Samaan ajanjaksoon sijoittui selän totaalinen prakaaminen. Päätin ryhtyä yrittäjäksi ja kantaa vastuun vain omista toimistani. Muutama vuosi yritettyäni tuli melko iso uupuminen eteen. Olin hinnoitellut palveluni silloin sellaiselle tasolle, että aluksi lukuja oli vaikea saada kannattamaan - aikaa meni autonratissa ja kaikki tulot hukkuivat bensatankkiin. Meni hetki ennen kuin opin järkeistämään ajot ja hinnoittelun siten, että selviydyin. Mutta sitten taas muutamat isommat, epäonniset kuluerät horjuttivat taloutta, ja oli käytännössä pakko tehdä kaikki työ, mitä oli tarjolla. Yhtäkkiä huomasin, että olin tehnyt uudesta vuodesta juhannukseen työputken kahdella vapaapäivällä. Pisimmät työpäivät olivat mitaltaan neljätoistatuntisia. Eikä Suomen talvi helpottanut freelancerin arkea, päinvastoin. Välillä tuli vastaan pakkasjaksoja tai kelirikkoja, jolloin treenaaminen ulkokentillä oli suorastaan mahdotonta useampia viikkoja putkeen. Tuntihintoihin ei ole missään vaiheessa laskettu marginaalia kuukauden työseisauksen varalle, joten "pakkoloman" jälkeen oli pakko myös paikata tulovaje entistä kovemmalla työnteolla. Sellainen arki on kuluttavaa ja vie veronsa.
Nämä kaikki viime vuosien elämänvaiheet ovat varmasti vaikuttaneet allekirjoittaneen persoonaan. Mutta silti uskallan väittää, että krooninen kipu peittoaa vaikutuksillaan kaiken muun. Se vie ilon sieltäkin, missä sitä voisi tuntea. Se on mielen syöpä. Mitä kovempi kipu, sitä ärtyneempi mieli, sitä lyhyempi pinna ja sitä korkeampi taipumus masennukseen. Kun kroppa tuntuu hajonneelta, mieli alkaa rakoilla myös. Kaikkein eniten se heijastuu sinne, mihin voi heijastua - ihmisiin, jotka ovat lähellä. Sellaiset ihmiset, yleensä asiakkaat, jotka eivät minua tunne ihmisenä hyvin tai ajalta ennen loukkaantumista, eivät välttämättä huomaa eroa, vaikka olisivat lähes päivittäin tekemisissä kanssani. Tietynlainen "napakkuus" kuuluu muutenkin työminään lajissa, jossa opettajajohtoinen opiskelutapa on käytännössä ainoa toimiva ja turvallinen ratkaisu. Muille ihmisille ero persoonassa ja käytöksen kausivaihtelussa lienee selvä. Kulmat ovat kurtussa kun kipu muistuttaa olemassaolollaan eikä mikään huvita.
Millä sen mielen saisi pidettyä kirkkaana? Sitä olen yrittänyt opetella viime ajat. Vastoinkäymisistä huolimatta pitäisi nähdä kokonaiskuva ja pitää tavoitteet kirkkaana mielessään. Edetä niitä kohti eikä antaa periksi. Helppo kirjoittaa tähän, vaikeampi toteuttaa. Tukiverkostollakin on suuri merkitys asiassa. Olen aina joutunut "puolustamaan" uravalintaani, sille ei ole tullut ehdotonta hyväksyntää tai täysimääräistä tukea perhepiiristä, jossa allekirjoittaneesta on kaiken aikaa odotettu akateemikkoa. Nykyisessä parisuhteessa tuki on koko ajan ollut, tosin se ei aina realisoidu silloin, kun alan arkipäivä koittaa. Hevoskulttuuri on hankala ympäristö siihen perehtymättömälle, erityisesti kun puhutaan ajankäytöstä ja vaivannäöstä tai taloudellisista uhrauksista. Taloudelliset huolet myös rajoittavat henkistä rentoutumista ja hajottavat keskittymistä.
Mutta pakko on yrittää, kun tietää mitä haluaa. Kyse ei ole koskaan ollut siitä, ettenkö tietäisi mihin pyrin. Maali on selvä kyllä, vaikka sitä ei ole tullut usein sanottua ääneen. Ehkä kirjoitan sen seinälle sitten, kun on lähes varmaa, että onnistun. Uskallan luvata sen itselleni.
Tänään käytiin koirien kanssa taas pitkä aamulenkki kuumassa kelissä. Saattaa olla jo lauman koiravanhukselle liikaa, pitää ottaa huomioon jatkossa. Tarkoitus on tehdä jumpat tässä päivän mittaa ja illalla ratsastaa vielä. Ajoissa nukkumaan ja sitten aamuyöstä tien päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti