Mistä kaikki alkoi ja mihin ollaan menossa?

Diagnoosi on vuodelta 2007. Siihen sisältyy nikamavälin L4/5 laakea prolapsi HIZ-vaurioineen, L5/S1 -nikamavälin prolapsi, joka painaa S1-hermojuurta oikeavoittoisesti. Lisäksi nikamavälissä L1/2 on hieman protruusiota. Hoitona fysioterapiaa ja lihaskuntoharjoitteita, ärsyttävien ja kipua tuottavien liikeratojen tekemistä tulee välttää. Ei leikata ellei vie alaraajojen toimintakykyä kokonaan tai aiheuta muita neurologisia ongelmia kuten virtsanpidätysvaikeuksia.

Toivottavasti tämä on tarina selviytymisestä ja onnistumisesta. Onko, se selviää myöhemmin.

En ollut kovinkaan urheilullinen lapsi. Minulla oli aamujäykkyyttä selässä jo varhain, ja koin muutoinkin olevani hyvin kömpelö. Alle kouluikäisenä kävin satubaletissa ja baletissa. Viisivuotiaana kokeilin ratsastusta ensimmäisen kerran. Se kolahti jo silloin, sillä olen ollut pienestä pitäen hyvin eläinrakas ihminen. Kotona myös oli aina eläimiä. Taisin mennä ensimmäisille ratsastustunneille 6-vuotiaana, kukaan ei muista tarkalleen milloin. 7-8-vuotiaana kävin toisella tallilla alkeiskurssin vielä kahteen kertaan - putosin niin usein hevosen selästä (se oli tavallista 80-luvulla), etten ehtinyt oppia riittävästi taitoa jatkaakseni yhden kurssin jälkeen suoraan jatkokurssille. Ollessani 8-16-vuotias koko perheemme lasketteli paljon talvisin. Kävimme tunneilla ja kursseilla, joten tekniikka oli kohtuullisen hyvin hallussa koko sakilla. Oma "pääni" ei riittänyt kilpalaskemisen vauhtiin, laskettelu jäi tavanomaisen harrastamisen tasolle.
Oman hevosen myötä vuodesta 1992 aina tähän päivään saakka olen ratsastanut säännöllisesti ja välillä paljon (enimmillään säännöllisesti kolmesta kahdeksaan hevosta päivässä). Lisäksi minulla on aina ollut koiria, joten niiden kanssa olen myös liikkunut säännöllisesti.
Kun tulin parinkympin ikään, koin herätyksen ja aloitin ns. himokuntoilun. Tähän prosessiin liittyi myöhemmin myös pyrkiminen Ypäjän Hevosopistolle opiskelemaan. Urheilin useita kertoja päivässä, yleensä n. 5-8 kilometrin juoksulenkki sekä pari lihaskuntotreeniä kotona oman kehon vastuksella. Paljon venyttelyä. Kävi ilmi, että olen oikeasti hyvin notkea. Lisäksi ratsastin päivittäin. Tuohon ajanjaksoon liittyi myös syömishäiriö sairaalloisen laihduttamisen kera. Se päättyi kun aloitin opiskelun Hevosopistolla vuonna 2003 ja pääsin valmiiseen ruokapöytään kaksi kertaa päivässä, nälkäisenä.
Kaikki oli oikeastaan aika hyvin, kunnes vuonna 2004 olin jäämässä juhannuspäivystykseen eli pyhiksi talliin töihin. Oli perjantai ja satoi reippaasti vettä. Menin puhdistamaan "nelostallin" ylätarhaa, latasin kottikärryt kukkuralleen täyteen märkää lantaa ja lähdin viemään kuormaa alamäkeen kohti lantalaa. Liukas alusta luisti jalkojeni alla, kottikärryt alkoivat viedä, ja pidin selälläni vastaan. Kuului pamaus tai rusahdus. Totesin, että jotain hajosi. Tyhjensin kottikärryt ja menin talliin kun yhtäkkiä jalat hävisivät alta. Soitin paniikissa isälleni, joka teki "kotidiagnoosin" ja käski äkkiä ambulanssilla päivystykseen. Menin päivystykseen kyllä, mutta omin jaloin ja autolla ajaen (hullua). Vuorossa ollut harjoitteleva lääkäri totesi, että todennäköisesti tuli välilevyvaurio, ns. noidannuoli, antoi venytysohjeet ja määräsi reilusti kipulääkkeitä ja relaksantteja. Muita tutkimuksia ei tehty. Jätin annetun sairasloman käyttämättä, sillä henki koululla oli se, ettei "muuta jengiä jätetä pulaan". Raahasin jalkojani pitkin tallinkäytäviä ja tein mitä pystyin.
Kipu alaselässä jatkui tuosta noin puoli vuotta eteenpäin häiritsevänä sekä tallitöissä että etenkin ratsailla. Erinomainen lihaskunto kuitenkin pelasti varmasti paljolta.
Vuonna 2005 kesällä tuli puutumisoireita käsiin, lopulta oikea käsi meni kokonaan tunnottomaksi. Kaksi kertaa fysioterapiaa auttoi asiaan ja työkyky normalisoitui. Syksyllä valmistumiseni jälkeen menin ratsastuskouluun opettajaksi. Terävät vihlaisut alaselkään palasivat tallitöissä keväällä 2006. Syksyn tullessa työkyky oli huono. Selkä kipeytyi ja oli jatkuvassa krampissa, jäykistyneet lihakset vaikeuttivat hengittämistä, ja kokonaisvaltaisesti olo alkoi olla sietämätön. Kävin lääkärissä ja selän röntgenissä vuoden lopussa. Diagnoosina muutaman nikamavälin madaltuminen, ei muuta. Hoitona fysioterapiaa, joka helpotti oireita jonkin verran.
Kävin jouluna tuuraamassa Iso-Britanniassa ja tapaamassa tuttuja, kun tulin takaisin, hevoseni heitti minut selästään uuden vuoden 2007 kunniaksi. Selän tilanne heikkeni vielä entisestään ja kipu alkoi olla raastavaa. Hakeuduin uudelleen yksityiselle puolelle lääkäriin ja magneettikuviin. Sieltä selvisi, missä vika oli. Diagnoosin luit tämän kirjoituksen alussa. Puolitoista kuukautta sairaslomaa, fysioterapiaa useampi kerta viikossa, ratsastuskielto puolesta vuodesta vuoteen. Lääkäri tykkäsi vielä pelotella, että työkyky voi mennä kokonaan. Fysioterapeutti kysyi, minkälaista kipu on asteikolla nollasta kymmeneen, jossa suurin arvo kuvaa suurinta mahdollista kuviteltavissa olevaa kipua. Taisin sanoa, että ysissä mennään. Seuraavat viikot olivat helvettiä. Makasin kotona PSOAS-asennossa, tein kuntoutusliikkeitä ja itkin, kun piti käydä kaupassa tai ulkoiluttaa koiria. Samalla aloitin kirjoittaa kirjaa ratsastuksesta, näppäimistö vatsan päällä ja tietokoneen näyttö tuolilla. Minä itse lattialla maaten.
Tilanne normalisoitui tuosta kuntoutuksen avulla. Parin kuukauden päästä jo nousin hevosen selkään lääkäreitä uhmaten ja aloitin varovaisen ratsastuksen. Käynnissä ja kevyessä ravissa voi tehdä yllättävän paljon. Pitkään olin kipulääkkeiden varassa kuitenkin ja selkä osoitti heikkoutensa tuon tuosta. Myöhemmin vuonna 2009 menin tapaamaan alan spesialistia, erikoislääkäri Jukka-Pekka Kouria. Tämä hieno mies ei suinkaan lytännyt haaveitani vielä joskus kunnolla ratsastamisesta. Kävimme läpi mahdolliset hoitomuodot. Leikkausta hän ei suositellut tapauksessani vaan sanoi fysioterapialla ja kuntoutuksella olevan paras vaste tällaisten selkävammojen hoidossa. Hän laittoi lääkitykseni monilta osin uusiksi, sain kokeeksi jopa epilepsialääkkeitä hermosäryn hoitoon, mutta niistä nuppi meni turhan sekaisin. Vatsahaavaoireiden vuoksi olen yrittänyt käyttää miedompia ja vatsaystävällisempiä kipulääkkeitä aina, kun se on ollut mahdollista tai jättää lääkkeet kokonaan pois. Pääosin selviän ilman.
Viimeisen kuuden vuoden aikana tilanne on ollut jotakuinkin samanlainen. Kuntoudun lähes kivuttomaksi, putoan hevosen selästä tai kaadun liukkaalla pihalla tai muutan ja kantelen raskaita laatikoita ja tilanne aktivoituu uudelleen. Kipu on elämässäni päivittäin läsnä, asteikolla 2-7. Joudun miettimään tarkkaan mitä teen ja missä asennoissa. Selkää ei ole magneettikuvattu uudelleen, mutta oireista päätellen L5/S1-välin välilevynpullistuma on ottanut uutta alaa myös vasemmalta, sillä joitain hermosto-oireita on ilmestynyt myös vasemmalle puolelle.
Aloitin viime vuoden puolella yhteistyön fysioterapeutti Päivi Kososen kanssa, joka työskentelee Oulussa. Hänen erikoisalaansa ovat selkävammat. Optimaalisen tilanteesta tekee lisäksi, että hän on omia ratsastusoppilaitani. Nähnyt minua paljon työssä ja hevosenselässä. Yhteistyömme aikana on selvinnyt muutamia asioita 1) olen yliliikkuva kehostani siinä määrin, että tietty jäykistyminen on jopa minulle eduksi ja 2) erityisesti oikean jalan hermotus on aikamoista soosia, johtuen S1-hermon pitkäaikaisesta kompressiosta / ärsytystilasta.
Ensimmäisen kerran kun minun piti terapiassa käydessäni kyykistyä oikean jalan päälle, ei siellä tahtonut olla "ketään kotona". Jalka ei varsinaisesti kantanut eikä harjoitteissa sen liikeradat olleet symmetrisiä vasemman puolen kanssa. Päivi sitä ihmetteli, sillä ei ollut nähnyt tätä ongelmaa katsoessaan ratsastustani. Totesimme, että pystyn kompensoimaan tilannetta hevosen selässä, kun jalalla ei varsinaisesti ole painoa. Lisäksi olen oikeakätinen, joten oikea puoleni on muuten vahva.
Päivin laatima kuntoutusohjelma sisältää paljon hermostoa aktivoivia, tasapainoa vaativia lihaskuntoliikkeitä, joissa lisäksi otetaan huomioon kokonaiset lihaskalvosarjat, jotka yhdistävät tiettyjä ihmiskehon lihaksia tuottamaan samaa liikettä. Kaltaiseni yliliikkuvan ihmisen tulisi tukea jokaista liikettä riittävän monella lihaksella yhtä aikaa, jotta liike pysyy stabiilina eikä altista selkärankaa väärille kierroille, taivutuksille tai kuormitukselle. Tässä mielessä kuntosalityyppinen harjoittelu sen perinteisimmässä merkityksessä, jossa harjoittelu kohdistuu yhteen lihakseen tai lihasryhmään kerrallaan, ei ole optimaalisin. Siksi harjoittelua tehdään liikeratoina käyttäen hyväksi käsipainoja, jumppapalloa, tasapainotyynyä ja pientä apupalloa.
Jo tehdyissä harjoitteissa on käynyt ilmi, että vatsalihaksien aktivaatiotaso on erittäin hyvä, selkälihakset ja erityisesti syvät selkälihakset, jotka tukevat rankaa, sitä vastoin laiskottelevat, eikä siellä viesti kulje läpi. Yleiskunto on hyvä ja lihaksia kehosta löytyy.

Mitä nyt ja miksi blogi? Putosin vuosi sitten keväällä hevosen selästä sinänsä harmittomin seurauksin, mutta selkä otti tällin, sitten muutimme lyhyessä ajassa kaksi kertaa, joka ärsytti selkää lisää. Tämä johti kierteeseen, joka sai kulminaatiopisteensä viime joulun tienoolla, kun pitkästä aikaa tein puolittaisessa pakkotilanteessa tallitöitä vieraalle. Silloisen vuokratallin omistaja irtisanoi työntekijänsä äkisti, ja hevosemme olisivat jääneet kyseenalaiseen hoitoon, joten otin pestin väliaikaisesti hoitaakseni. Kun teen töitä vieraalle, en voi sanella työolosuhteita. Satoi paljon liukasta nuoskalunta ja mutaa oli kaikkialla. Liukastelu kuormaa työntäen reilun kuukauden ajan palautti kivut ja huolen. Sitä seurasi masennus, vaikka kipu alkoi hellittää. Koko kevään olen mennyt puolihorroksessa, kipua vältellen ja välillä itseäni kuntoutellen. Joskus ajan pitää kulua, että pystyy itse tarkastelemaan, missä on menossa. Jokin pitkällinen ajatustyö on tullut päätökseensä: se on nyt tai ei koskaan. Joko minä nyt kuntoutan tämän vartaloni eli työvälineeni sellaiseen kuntoon, että sen suorituskyky on taattu myös huonommissa olosuhteissa tai sitten lopetan. Ikää on nyt 31 vuotta, joten vielä on mahdollista opiskella toinen ammatti ja tehdä ura toisella alalla, jos se on paras vaihtoehto. Luovuttaa en kuitenkaan aio yrittämättä vielä kerran.

Tavoitteeni on seuraava: 2-3 kuukaudessa 5-10 kiloa painoa pois, selvää kiinteytymistä ja jäntevöitymistä ja kehon suorituskyky takaisin.
Joskus kovastikin urheilleelle ihmiselle tuo jälkimmäisin on se suurin juttu. En ole voinut kipeytymisen vuoksi juosta enää vuosiin. Välillä sitä koitin, kipeydyin, ja hoitanut lääkäri silloin tuumasi: "Onko ihan pakko aiheuttaa itselleen hallaa?" Eli enää en voi juosta. Sitä korvaamaan on hankittu kuntopyörä kotiin. Kunto on todettu hyväksi - puoli tuntia tai tunti asiallisilla sykkeillä ei ole ongelma, vie kroppaa hapoille tai tunnu seuraavana päivänä. Oikea jalka kuitenkin välillä puutuu, joten en ehkä ihan jokapäiväiseksi treeniksi ota pyöräilyä. Tai katsotaan nyt, miten tilanne etenee.
Päiviltä on saatu hyvä ohjelma viimeisen vuoden aikana, jossa riittää tekemistä joka päivälle. Kun hermosto alkaa "pelittää" ja kehon jäntevyys paranee, harjoitteiden vaativuutta voi nostaa ja lisätä mukaan mm. käsipainoja. Lisäksi tulevat tietysti kävelylenkit koirien kanssa ja ratsastus sekä kävelylenkit maasta käsin hevosten kanssa. Elämäntavat muuten ovat suhteellisen hyvin kunnossa: syön vain kasviksia ja kalaa, teen itse ruokani, proteiininlähteinä käytän lisäksi maitorahkaa ja soijaa (Saksassa ei ole raejuustoa), en käytä alkoholia enkä polta. Herkkuja menisi kyllä, mutta kun sitoudun johonkin tosissani, pystyn niistä kieltäytymään.

Optimitilanteessa saavutan tällä prosessilla sen, että suorituskykyni on sama niin kotona kuin kilpailuissa. Ratsastus itse harvoin minua kipeyttää olettaen että selkä ei muutoin ole ärtynyt. Viime vuosien ongelma kuitenkin on ollut, että autonajaminen ja esim. kilpailurutiineihin liittyvä pakkaaminen, trailerin työntäminen tai vetäminen ihmisvoimin auton vetokoukkuun, lastaussillan nostaminen ja laskeminen jne., ovat heikentäneet suorituskykyäni niin, että kilpailupaikalla kaikki on vain nk. selviytymistä. Pahimmillaan olen mennyt radalle tuntematta oikeaa jalkaani ja vältellen selkäkipuani. On tuntunut pahalta, kun joku tuomarikollega on laittanut paperiin sinänsä perustellun kommentin vaikkapa puutteellisesta ryhdistä. Itselleen kun olisi tehnyt mieli antaa papukaijamerkki reippaudesta. Kuitenkaan ammattilainen ei voi valittaa. Itse olen ammattini ja kilpailulajini valinnut. Esteillä minua rokotettaisiin vain pudonneista puomeista ja kertyneistä sekunneista, arvostelulajissa asia on toisin. Tosin, eipä tällä selällä enää esteitäkään hypätä.

Pitkään mietin, kirjoitanko tästä asiasta mitään siten, että se on julkisesti luettavissa. Sitten totesin, että se on minun henkinen sitoutumiseni tähän päätökseen. Vahva sitoutuminen tekemiseen ei koskaan voi olla urheilijaa vastaan, vaikka samalla paljastaisi heikkoutensa. Lopulta on yhdentekevää, lukeeko tätä joku vai ei. Tärkeintä on oma henkinen tilani ja asennoitumiseni tehtävään. Jos joku tätä ryhtyy seuraamaan, toivottavasti lukukokemus rohkaisee vastaavassa tilanteessa olevia pinnistelemään yhä parempiin suorituksiin. Kautta aikain mieluisin sitaattini kuuluu: "Once more unto the breach, dear friends, once more!" (Yrittäkäämme vielä kerran, ystävät, vielä kerran!)